Ai niin!

Salman Rushdie muistetaan liian usein väärästä asiasta: hänen nimittäminen sananvapauden esitaistelijaksi tai fundamentalistimuslimien arkkiviholliseksi on joko toissijaista tai suoraan väärin. Hyvä on, miekkosen Saatanalliset säkeet ja siitä kihonnut fatwa -kohu ovat kiehtova episodi sananvapauden historiassa eikä Rushdien sietämä kohtuuton ja pitkäkestoinen pelko henkensä puolesta ole oikeutettua, vaikka kirjan näkisikin (virheellisesti) islamia herjaavana. Saatanalliset säkeet on vaikea kirja ja koko katkelma, josta fundamentalistimuslimit pahoittivat mielensä, on paranoidista skitsofreniaa sairastavan henkilön uni, joka kuvastaa hänen hybristään sekä mielensä dualismia. Rushdie käyttää saatanallisten säkeiden (kipeää) teologista kysymystä kirjallisena keinona, ei piikkinä tai solvauksena muslimeja tai profeetta Muhammedia kohtaan. Kohukirjansa jälkeen Rushdie on pysynyt kiireisenä, kirjallisella rintamallakin. En ole lukenut Rushdielta Saatanallisten säkeiden lisäksi kui...

En yleensä puhu siitä paljoa tai kovaan ääneen, mutta seuraan jääkiekkoa. Ilmeisesti lätkädiggailu on sen verran rahvaanomaista, että akateemikot katselevat lajia ja sen seuraajia nenäänsä pitkin: pelkkää väkivaltaista kohkaamista ja känniääliöitä Leijona-paidat päällä. Monet väkevimmistä lapsuus- ja nuoruusmuistostani liittyvät jollakin tavalla (MM-)lätkään: Leijonien finaalitappio Torinossa 2006, finaalitappiota edeltänyt Venäjän myllyttäminen ja Karalahden kaksi sekuntia ennen pelin päättymistä verkon perukoille sujahtanut maalin vuoden 1998 (?) MM-kisojen ratkaisupelissä. Nykyään seuraan päivittäin NHL:n tapahtumia, pelien lopputuloksia, pelaajakauppoja ja yleisiä uutisaiheita, ja yksi puheenaihe, joka on pyörinyt paljon lätkäotsikoissa, on aivovammat: kuinka pelaajat itse ovat syypäitä omiin vammoihinsa, kuinka he tietävät vammautumisen mahdollisuuden, kuinka liiga (oli se nimeltään Liiga tai NHL) ei ole vastuussa ja niin edelleen. Lapsellisia kantoja, tiedän – eivätkä ne auta...

Jostakin määrittelemättömästä syystä edellisestä lukemastani kirjasta, Bret Easton Ellisin Lunar Parkista , blogitekstin tekeminen jäi väliin. Luin kirjan loppuun iltasella, unohdin tekstin tekemisen seuraavana päivänä, sitä seuraavanakin ja kappas, viikko on mennyt ja sanottava näivettynyt. Kirjasta kiinnostuneille tiedoksi, että se huononi loppua kohden – alku oli mainio pseudoelämänkerta, loppu harvinaisen väsynyttä tekotaiteellista ”kauhua”. Hyvää proosaa, ei siitä mitään, mutta ylimittainen, huonosti juonellisesti fokusoitu ja rautalangasta väännetyllä ”twistillä”/”metaforalla” tärvelty. Yahtzee Croshaw’n esikoisromaani Mogworld saa minulta saman Goodreads-arvosanan (2/5) kuin Lunar Park , mutta toisista syistä. Yahtzeen kirja on, jälleen, juoniähkyinen: jos Ellisillä kirjan mittava kesto kuluu mielenkiintoisia tapahtumia odotellen, Mogworld kaipaa hengähdystaukoja. Pelkästään juonellisesti kirjassa on käänne vähintään jokaisessa luvussa, usein jokaisella sivulla tai aukea...

Muistan kuulleeni opiskeluaikoinani anekdootinomaisia huomioita siitä, kuinka Ruotsi oli eugeniikan johtavia maita. Maininnat tehtiin aina varoituksenomaisesti, havaintona menneisyyden ja nykyisyyden realiteettien ristiriidasta ja muistutuksena opiskelijoille siitä, että nykyisyyden poiskuolettaminen ei ole koskaan helppoa saati yksioikoista. Koska eihän Ruotsi, tuo länsinaapuri, joka voittaa meidät lätkässä aina, koska niillä on Sundin tai Karlsson tai Lundqvist tai yleisesti ottaen paremmat pelaajat, voi olla rotuopin sydänalueita, eihän? Vuoden 2015 Tieto-Finlandia-voittajateos Kansankodin pimeämpi puoli pyrkii tukevoittamaan vanhaa, anekdootinomaista pointtia. Kyllä, Ruotsin historiassa on eugeniikkaan ja sosiaalidarvinismiin kallellaan oleva aspekti; vaikka maa ei ollut kummallakaan puolella toisessa maailmansodassa, tietty korkeasti koulutettujen ryhmittymä oli kallellaan Natsi-Saksan suuntaan. ”Ajan hengen” mukaisesti monet arvostetut oppineet loivat vähintäänkin happoi...

Huomaan, että jokaisen lukemani Stephen King -kirjan jälkeen minun on entistä vaikeampi perustella faniuteni. Kyllä, King kirjoittaa ihan riittävän hyvää proosaa. Kyllä, hän osaa punoa tarinan mainiolla tavalla kasaan, ja etenkin romaanien aloituksissa sekä mielenkiinnon herättelyssä hän on omaa luokkaansa. Mutta. Kaikki tarinat seuraavat hyvin ennustettavaa, usein samankaltaista rakennetta. Hahmot ovat karikatyyrimäisyyksiin vietyjä juonenkuljetuksen apuvälineitä, joista kukaan – tai ainakaan käytännössä kukaan – ei läpäise alustavaakaan hahmotestiä. (Hahmotesti sitä tuntemattomille menee näin: kuvaile vapaavalintainen hahmo ilman, että viittaat hänen ominaisuuksiinsa tai statukseensa tarinan maailmassa – hyvien hahmojen kohdalla tämä on helppoa, huonojen tapauksessa mahdotonta.) Tarinat ovat kroonisesti ylimittaisia, vaikka ne olisivat silti liian luonnosmaisesti poukkoilevia. Elevation , alle 200 sivua pitkä pienoisromaani, on uusin esimerkki kaikesta tästä. Sen lukee – tai ...

JP Koskinen on tuottelias kaveri: häneltä ilmestyy uusia romaaneja jatkuvalla syötöllä ja pelkästään vuonna 2018 kauppoihin saapui seitsemän (!) kirjaa (näistä seitsemästä neljä on lasten- ja nuortenkirjoja, mutta silti). Tällainen tahti on tietenkin erittäin kunnioitettavaa, mutta koska olen kyyninen kaikkea kunnioitettavaa kohtaan, olin vakuuttunut, etteivät kirjat voi olla kovin hyviä, kun niitä kerran tällaisella tempolla suolletaan pihalle. Siksi lykkäsin ensimmäisen Koskisen romaanin lukemista pitkään, mutta nyt, kuitenkin, päätin antaa mahdollisuuden, koska halusin lukea hyvällä (tai ainakin siedettävällä) suomella kirjoitettua spefiä – halu, joka osoittautui yllättävän kinkkiseksi, sillä ennen Luciferin oppipoikien aloittamista kokeilin neljää muuta romaania, joista kaikki olivat niin ärsyttävästi kirjoitettuja, että en tainnut päästä sivua 20 pidemmälle missään niistä. Onnekseni Luciferin oppipojat oli riittävän hyvin raapusteltu teos. Se on myös valitettavan harvina...

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa. Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, ...