Ai niin!

Toisen kerran elämässäni, minulle lähetettiin kustantamosta kirja luettavaksi ja blogiruodittavaksi. Ja toisen kerran kyseessä on nuorille, suunnilleen ala-asteikäisille suunnatun fantasiaromaanisarjan avausosa. Chris Rylanderin Gregin legenda avaa Eeppisten epäonnistumisten sarjan , joka on ensimmäisen kirjan perusteella Harry Potter -kaavaa seuraava nykypäiväfantasiatarina nuoresta pojasta, joka tempaistaan tutusta ympäristöstä vieraaseen ja hänen on kohdattava yllättävä verenperimänsä. Päähahmo Greg ei kuitenkaan kuule olevansa noitapoika, vaan kääpiö – ja Englannissa sijaitsevan koulun sijaan hänen uusi kotinsa sijaitsee vanhan kotikaupungin, Chicagon, katujen alla. Ensimmäinen arkijärjellä selittämätön tapaus on melkein kuin suoraan ensimmäisestä Harry Potterista: kun Harry vapauttaa käärmeen eläintarhassa, jääkarhu hyökkää Gregin kimppuun. Erona on kirjan teemana toimiva huomio siitä, että Greg (kuten muutkin kääpiöt) on epäonninen koheltaja, joka vie jokaisella toimell...

Esko Valtaoja on mielenkiintoinen mediapersoona, jonka sanavalmius on tehnyt hänestä maamme tunnetuimman tieteen popularisoijan – jopa siinä mitassa, että tieteentekijät ovat käynnistäneet kampanjoita, joissa suurille kansanjoukoille tarjotaan muitakin huippuasiantuntijoita kuin vain Valtaoja. En ole oikea henkilö arvioimaan Valtaojan tieteellisiä saavutuksia – tähtitiede ja fysiikka eivät ole vahvinta osaamisaluettani – mutta popularisoijana hän on suomen kielen vastine Neil DeGrasse Tysonille ja Carl Saganille. Vaikka tai koska tähtitiede ei ole ydinosaamistani, päätin antaa Valtaojan kirjalle mahdollisuuden ja kirjavalintaprosessi oli helppo, koska ensimmäinen ajatukseni oli sama kuin ilmeisesti kaikilla muillakin, koska Kaiken käsikirja on edelleen, seitsemän vuotta ilmestymisensä jälkeen, painossa ja divareissakin hinnat huitelevat parissa kympissä. Ymmärrän hyvin miksi: Valtaoja kirjoittaa rehevästi, sujuvasti, hauskasti ja silti täyttä asiaa. Kyllä, kirjassa on muutamia...

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Salman Rushdie muistetaan liian usein väärästä asiasta: hänen nimittäminen sananvapauden esitaistelijaksi tai fundamentalistimuslimien arkkiviholliseksi on joko toissijaista tai suoraan väärin. Hyvä on, miekkosen Saatanalliset säkeet ja siitä kihonnut fatwa -kohu ovat kiehtova episodi sananvapauden historiassa eikä Rushdien sietämä kohtuuton ja pitkäkestoinen pelko henkensä puolesta ole oikeutettua, vaikka kirjan näkisikin (virheellisesti) islamia herjaavana. Saatanalliset säkeet on vaikea kirja ja koko katkelma, josta fundamentalistimuslimit pahoittivat mielensä, on paranoidista skitsofreniaa sairastavan henkilön uni, joka kuvastaa hänen hybristään sekä mielensä dualismia. Rushdie käyttää saatanallisten säkeiden (kipeää) teologista kysymystä kirjallisena keinona, ei piikkinä tai solvauksena muslimeja tai profeetta Muhammedia kohtaan. Kohukirjansa jälkeen Rushdie on pysynyt kiireisenä, kirjallisella rintamallakin. En ole lukenut Rushdielta Saatanallisten säkeiden lisäksi kui...

En yleensä puhu siitä paljoa tai kovaan ääneen, mutta seuraan jääkiekkoa. Ilmeisesti lätkädiggailu on sen verran rahvaanomaista, että akateemikot katselevat lajia ja sen seuraajia nenäänsä pitkin: pelkkää väkivaltaista kohkaamista ja känniääliöitä Leijona-paidat päällä. Monet väkevimmistä lapsuus- ja nuoruusmuistostani liittyvät jollakin tavalla (MM-)lätkään: Leijonien finaalitappio Torinossa 2006, finaalitappiota edeltänyt Venäjän myllyttäminen ja Karalahden kaksi sekuntia ennen pelin päättymistä verkon perukoille sujahtanut maalin vuoden 1998 (?) MM-kisojen ratkaisupelissä. Nykyään seuraan päivittäin NHL:n tapahtumia, pelien lopputuloksia, pelaajakauppoja ja yleisiä uutisaiheita, ja yksi puheenaihe, joka on pyörinyt paljon lätkäotsikoissa, on aivovammat: kuinka pelaajat itse ovat syypäitä omiin vammoihinsa, kuinka he tietävät vammautumisen mahdollisuuden, kuinka liiga (oli se nimeltään Liiga tai NHL) ei ole vastuussa ja niin edelleen. Lapsellisia kantoja, tiedän – eivätkä ne auta...

Jostakin määrittelemättömästä syystä edellisestä lukemastani kirjasta, Bret Easton Ellisin Lunar Parkista , blogitekstin tekeminen jäi väliin. Luin kirjan loppuun iltasella, unohdin tekstin tekemisen seuraavana päivänä, sitä seuraavanakin ja kappas, viikko on mennyt ja sanottava näivettynyt. Kirjasta kiinnostuneille tiedoksi, että se huononi loppua kohden – alku oli mainio pseudoelämänkerta, loppu harvinaisen väsynyttä tekotaiteellista ”kauhua”. Hyvää proosaa, ei siitä mitään, mutta ylimittainen, huonosti juonellisesti fokusoitu ja rautalangasta väännetyllä ”twistillä”/”metaforalla” tärvelty. Yahtzee Croshaw’n esikoisromaani Mogworld saa minulta saman Goodreads-arvosanan (2/5) kuin Lunar Park , mutta toisista syistä. Yahtzeen kirja on, jälleen, juoniähkyinen: jos Ellisillä kirjan mittava kesto kuluu mielenkiintoisia tapahtumia odotellen, Mogworld kaipaa hengähdystaukoja. Pelkästään juonellisesti kirjassa on käänne vähintään jokaisessa luvussa, usein jokaisella sivulla tai aukea...

Muistan kuulleeni opiskeluaikoinani anekdootinomaisia huomioita siitä, kuinka Ruotsi oli eugeniikan johtavia maita. Maininnat tehtiin aina varoituksenomaisesti, havaintona menneisyyden ja nykyisyyden realiteettien ristiriidasta ja muistutuksena opiskelijoille siitä, että nykyisyyden poiskuolettaminen ei ole koskaan helppoa saati yksioikoista. Koska eihän Ruotsi, tuo länsinaapuri, joka voittaa meidät lätkässä aina, koska niillä on Sundin tai Karlsson tai Lundqvist tai yleisesti ottaen paremmat pelaajat, voi olla rotuopin sydänalueita, eihän? Vuoden 2015 Tieto-Finlandia-voittajateos Kansankodin pimeämpi puoli pyrkii tukevoittamaan vanhaa, anekdootinomaista pointtia. Kyllä, Ruotsin historiassa on eugeniikkaan ja sosiaalidarvinismiin kallellaan oleva aspekti; vaikka maa ei ollut kummallakaan puolella toisessa maailmansodassa, tietty korkeasti koulutettujen ryhmittymä oli kallellaan Natsi-Saksan suuntaan. ”Ajan hengen” mukaisesti monet arvostetut oppineet loivat vähintäänkin happoi...