Ai niin!

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Olen pitänyt hetken hiljaiseloa kirjablogini kanssa, koska olen lukenut sen verran erikoisia kirjoja, että en ole nähnyt mitään syytä kirjoittaa niistä blogitekstejä: jos teokset ovat jo omissa silmissänikin ”hivenen niche”, en halua edes arvailla mitä potentiaalinen blogini lukija olisi niistä mieltä. Lisäksi, monista noista kirjoista minulla on vain vähän sanottavaa ja ei taatusti riittävästi hyvän blogitekstin varalle. Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -teoksesta minulla on kuitenkin paljon sanottavaa. Ensimmäiseksi haluan sanoa sen, että en ole aiemmin lukenut Ozia eli en tiennyt odottaa mitään, paitsi takakannen lupaaman kuvauksen 1940- ja -50-lukujen Jerusalemista. Sivumäärä – pyöresti 650 sivua – tuntui myös hivenen pelottavalta, koska viime aikoina olen gravitoitunut enemmän kohti tiiviimpiä ja rönsyilemättömämpiä teoksia. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on erittäin rönsyileväinen kirja, mutta samalla se on intiimi ja tiivis, kunhan sille antaa aikaa ja ti...

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe...

On taas se aika vuodesta, kun Stephen King ryömii ulos luolastaan, esittelee uuden kirjansa, joka on samanlainen kuin vanhat kirjat, ja fanit huutoäänestävät sen vuoden parhaaksi kauhukirjaksi. Taas, huoh-huoh, miksi vaivaudun? Edellisestä aidosti hyvästä Kingin kirjasta on kulunut jo luoja ties kuinka monta vuotta, mutta täällä sitä taas ollaan, Kingin kirjaa ruotivassa blogitekstissä, jauhaen samoista pulmista ja odottaen uusia lopputuloksia. Mikä se hulluuden määritelmä taas olikaan? Mutta – ja tässä piilee tekstini yllätyskäänne – The Institute oli yllättävän hyvä. Tai ei ehkä hyvä, mutta jees – yllättävän jees. Se on liian pitkä, sen juonellisessa rakenteessa on erikoisia valintoja, joista en tiedä pitäväni, ja se toistaa samoja King-arkkityyppejä kuin lähes kaikki muutkin hänen kirjansa. Silti, se toimii – ja se toimii paremmin kuin moni muu hänen edellisistä kirjoistaan, jotka olen lukenut harhateille eksyneestä velvollisuudentunnosta. The Institute kertoo lapsis...

Jokunen kuukausi takaperin kirjoitin blogitekstin Brandon Sandersonin Mistborn-trilogian ensimmäisestä osasta, The Final Empirestä. Tuossa tekstissä taisin mainita, että lukisin trilogian loppuun varsin pikaisesti, mutta niin ne päivät, viikot ja kuukaudetkin ovat menneet ja vierähtäneet, kiitos yksityiselämän muutosten ja muuttojen. Yhtä kaikki, tänään aamulla sain trilogian luetuksi loppuun, vihdoin. Pitkään (?) kestänyt luku-urakkani ei kuitenkaan kerro täyttä totuutta siitä, miten tarkalleen luin nämä kolme kirjaa, koska kaikkien prosessi seurasi hyvin samanlaista kaavaa: nuiva alku, puolivälissä odottelua ja lopuksi intensiivinen spurtti. Etenkin toinen ja kolmas kirja – The Well of Ascension ja The Hero of Ages – junnasivat yöpöydälläni viikkokaupalla sivujen 100 ja 200 välissä. Vastaavasti The Hero of Agesin reilusta seitsemästäsadasta sivusta noin viisisataa sujahtivat kahteen vuorokauteen. Tarinallisesti trilogian kahdesta jälkimmäisestä osasta ei voi puhua ilman, et...

Kauko Röyhkä lienee nykyään kuuluisampi kirjailijana kuin muusikkona, mutta siitä huolimatta miehen tuotanto – niin musiikillinen kuin kirjallinen – on jäänyt minulta paitsioon. Elämässä on vain tietty määrä tunteja, mutta kirjoja merkittävästi enemmän. Poimin kuitenkin Röyhkän vuonna 2003 julkaistun Miss Farkku-Suomi ­ -romaanin leffakansipokkaripainoksen kierrätyskeskuksesta eurolla, koska… No, bibliofiiliani on sortiltaan vaikeaa. Joku hetkellinen hämmennys riivasi myös silloin, kun poimin kirjan hyllystäni ja aloin lukea sitä, tietämättä mitä odottaisin. Miss Farkku-Suomi on kasvutarina teini-ikäisestä, enemmän kuin hivenen kusipäisesti käyttäytyvästä pojasta, Väldestä, joka diggailee rosoista rokkia (Velvet Underground namedropataan keskimäärin kerran luvussa) ja kuolaa luokallaan olevan tytön, Piken, perään. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi, minkä myötä Välde ei koe enää olevansa samassa sosiaalisessa divarissa ihastuksensa kanssa ja suuntaa ajankäyttönsä itseään vanhe...

Olen pitänyt hieman taukoa kirjoittamisesta ja siinä sivussa bloggaamisesta – kahden kässärin rinnakkainen työstäminen ja viimeistely vetivät hieman mehuja pois. Samaisen puoliloman aikana otin tehtäväkseni lukea vain hyviä kirjoja, koska koko edeltävä kesä oli kulunut, sattumalta tai ei, heikkojen tai suoranaisesti paskojen teosten kanssa. Halusin myös lukea fantasiaa, hyvää ja riittävän kelvollisesti kirjoitettua ”high fantasya”, jota voisin käyttää eskapistisesti ”aivojen nollaamiseen”. Kokeilin paria eri teosta, mutta ainoa, joka täytti kriteerini ensimmäisen parinkymmenen sivun jälkeen, oli Brandon Sandersonin The Final Empire , Mistborn -trilogian ensimmäinen osa, joka on myös suomennettu äskettäin. Sanderson, kuten fantasiaa lukevat tietänevät, viimeisteli Robert Jordanin magnum opuksen, The Wheel of Time -sarjan Jordanin kuoleman jälkeen, ja vaikka Sandersonin viimeistelemissä osissa oli ongelmia (kirjailijan vaihtuminen näkyi proosassa), hän hoiti homman kotiin ja kai...

Mikael Junger on kirjoittanut yhden typerimmistä twiiteistä pitkään aikaan. Siinä hän valittelee, kuinka kirjojen ”vakioitu pituus”, noin kolmesataa sivua, on useimmiten liikaa; kuulemma kirjoittajat tuhlaavat kaikkien aikaa, kun eivät tiivistä sanottavaansa alle sataan sivuun. Tiedättekö sen ilmiön, että jos netissä kukaan puhuu lihansyömisen vähentämisestä – saati sitten kasvisyönnistä tai veganismista – vaihtoehtona oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi, jostain ilmaantuu (Venäjän hallituksen rahoittamia, kuka ties) nettitrolleja öyhöttämään, että menenpä tästä grillailemaan pekonia diesel-Saabini pakoputkella, ihan näin kiusaksi. No, ihan näin sivistystyksettömien satiaisten kiusaksi luin loppuun Haruki Murakamin Komtuurin surman , jonka sivumäärä on jotain muuta kuin ”vakioitu kolmesataa” tai alle sen. Komtuurin surman pitikin olla kesäprojektini, mutta en silti osannut odottaa millainen urakka sen lukeminen olisi. Pidän Murakamista, kuten toivottavasti kaikki tietävät, m...

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras -trilogia yllätti minut – enkä usko olleeni ainoa – parhaillaan erinomaisella, korkealentoisella ja intensiivisellä scifillään. Tein vain sen virheen, että luin kirjat pidempien taukojen jälkeen: ensimmäisen ja toisen kirjan välissä oli noin vuosi, kolmanteen en edes usean kuukauden (ja nyt, usean vuoden) jälkeen uskaltanut tarttua. Kirjojen korkealentoisuus teki niistä kiinnostavia, mutta ainakin minun olisi pitänyt lukea kirjat putkeen, jos olisin halunnut ymmärtää edes puolia lukemastani. Pidän silti trilogian ensimmäistä osaa, Kvanttivarasta , kerrassaan erinomaisena scifi-jännärinä, jota on vaikea suositella muille kuin paljon scifiä lukeneille. Trilogian päättymisen jälkeen kysymys oli, että mitä Rajaniemi tekisi seuraavaksi: yrittäisikö hän toistaa tekemänsä tempun ja kirjoittaa lisää nopeatempoista scifiä, joka välttelee liiallista lukijan kädessä pitelemistä, vai harppaako hän molemmin jaloin uusiin kirjallisiin suuntiin? Tavallaan hän tek...

Risto Isomäki on niitä kirjailijanimiä, jotka tulevat säännöllisesti vastaan, mutta joiden tuotantoon paneutumista olen välttänyt, kiitos jatkuvasti takaraivossa jäätävän pelon siitä, että mitä jos tekijän aikaansaannokset ovat hypestä huolimatta paskaa. Fanitan Isomäkeä siinä, että hän on ollut Suomen kokoisessa maassa tärkeitä ja varhaisia ääniä varoittelemassa ilmastonmuutoksesta; lisäksi hän on popularisoinut erilaisia tieteen lajeja mukauttamalla niitä romaaniensa aiheiksi. Lopulta valikoin ensikontaktini hänen tuotantoonsa kahdesta vaihtoehdosta: uudesta Viiden meren kansasta, joka rakentaa kertomuksen Suomenniemen asukkaiden vuosituhansista arkeologian ja historian keinoin, sekä klassikoksi (ja aikoinaan Finlandia-ehdokkaaksi!) nimetystä Sarasvatin hiekasta. Päädyin aloittamaan ns. alusta eli Sarasvatin hiekasta, koska kuulemma se on sitä parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta. Jos Sarasvatin hiekkaa todella on parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta, peli on mene...

Andy Weirin esikoisromaani, Yksin Marsissa , oli yllättäen erinomainen teos: simppeli, helposti mukaansa tempaava perusidea ja riittävän hyvä (joskin kaikkea muuta häikäisevä tai monisyinen) proosallinen toteutus, että kirjalliset puutteet eivät muodostuneet ongelmiksi. Arvelin (ääneen tai itsekseni, en muista) kirjan lukemisen aikoihin, että mitä Weir voisi kirjailijana tehdä yllätyshitin jälkeen – joko hän osoittaisi heikkoutensa kirjoittajana toistamalla samaa kaavaa ad nauseam tai hän osoittaisi heikkoutensa(/vahvuutensa?) kirjoittajana rönsyilemällä kapean mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta hyvältä, mutta vielä huonommalta kuulostaa molempaan sudenkuoppaan astuminen samaan aikaan. Artemis on vuoden karvain pettymys, tähän saakka. Se on samaan aikaan liian samanlainen kuin Yksin Marsissa , mutta sen onnistuu silti missata paljon pointteja siitä, miksi esikoinen toimi. Premissi on heikompi, juoni epäuskottava ja tarpeettoman sekava, päähahmo kos...

Kaikki taitavatkin jo tietää, että olen ollut jo reilun vuoden ajan kasvissyöjä. Lihan syömisessä itsessään ei ole mitään väärää – sehän on ihan yhtä luonnollista kuin kasvissyöntikin – mutta tuotantoeläinten kohtelussa ei ole mitään kunnossa. Määritän kulutustottumuksillani sitä, millaiseen suuntaan toivoisin lihatuotantoalan kehittyvän ja millaisesta toivoisin sen pääsevän irti – ja haluan lihatuotannon irtautuvan täysin mentaliteetista, että eläinrääkkäys väärin paitsi jos eläimet syödään pian. Lisäksi, kasvissyönnin terveysedut voi tiivistää mielestäni kelvollisesti seuraavaan retoriseen kysymykseen: koska viimeksi olet tavannut järisyttävän ylipainoisen kasvissyöjän? Olen täten erittäin lähellä Agustina Bazterrican Rotukarja -dystopiaromaanin ideaaliyleisöä: diggailen scifiä (ja spefiä) kaikissa alamuodoissaan ja olen jo valmiiksi kelkassa kirjan sanomalle, että tuotantoeläimiä pitäisi kohdella paremmin. Inhosin silti kirjaa monesta syystä, joista vain yksi on se, että kir...

Menin innostumaan aiheesta, joka ei ole aiemmin puhutellut sen kummemmin: HBO:n Chernobyl -minisarja pakotti minut luekaan ja selvittämään kaikkea mahdollista historian rajuimmasta ydinonnettomuudesta. Eniten onnettomuus on kiehtonut kenties juuri sen takia, että tiedän tapahtumasta ja ydinsäteilystä ylipäänsä niin vähän – minisarja toi molemmat helposti lähestyttävällä tavalla esille ilman pahinta amerikkalaiseen viihteeseen kuuluvaa pateettisuutta ja sensaatiohakuisuutta. Kaikkialla lukemilla sivuilla mainittiin, että kirjallisuusnobelisti Svetlana Aleksijevit šin Tšernobylista nousee rukous -teos on parhaita aihepiirin opuksia. Olin skeptinen, koska kirjan perusidea kuulostaa yltiötunteilevalta ja nyyhkypornolta: annetaan ihmisten kertoa omin sanoin tapahtumista ja kokemuksistaan. Monet tekijät, etenkin toimittajat, menisivät sieltä mistä aita on matalin ja mehustelisivat kauhuilla ja surulla ja niin edespäin. Onneksi Aleksijevit š ei niin tee. Tšernobylista nousee ruko...

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott...

Päivän sivistyssana on luddiitti: teknologiaskeptinen, -kriittinen, -vihamielinen henkilö. Tavanomaisesti luddiitti on haukkumasana henkilölle, joka hannaa teknologista kehitystä vastaan – luddiitteja olivat ne höyrykoneita piloille moukaroineet käsityöläiset ja talonpojat, jotka pelkäsivät (oikeutetusti) koneiden vievän heidän työnsä 1700- ja 1800-lukujen taitteen Iso-Britanniassa. Pekka Vahvanen ilmoittautuu avosylin luddiitiksi: hän ei pidä modernista teknologiasta, mutta hän menee vielä pidemmälle väittäessään digitalisaation ”tuhoavan kaiken meille arvokkaan”. Kone kaikkivaltias on hänen tietokirjamainen manifestinsa, jonka aikana hän julistaa (jotkut epäilemättä väittävät foliohatun pyörivän hänen päässään keskimäärin neljäkymmentäviisi kierrosta minuutissa) algoritmien, sosiaalisen median ja koneistamisen hävittävän länsimaisen demokratian tiellään maailman herruuteen. Ja kyllä, Vahvanen tunnustautuu kirjailijaesittelyssä ”konservatiiviksi”, mikä edellisen virkkeen jälk...